yömietteitä

Aloin yhtäkkiä keskellä yötä himoitsemaan nikotiinia todella pahasti. En enää tähän aikaan lähe sauhuille, mut onneks löyty nikotiinipurkkaa jostain laatikon pohjalta.

Tässä rentoutuessa muistelin kaikkia häröjä aikoja.
Olen ehkä vähän nälkäinen nytten (tai enemmänkin janoinen), mutta aloin muistelemaan miltä tuntuu olla oikeasti nälissään. Se kipu on jotain järkyttävää. Se heikotus josta syntyy järjetöntä voitonriemua on käsittämätöntä. Se kipu antaa niin paljon mielihyvää ja vallantunnetta, mutta samaan aikaan se on jotain niin sietämätöntä mistä ei pääse ku nukkumalla tai ahmimalla eroon.

Kerran olin neljättä päivää syömättä, mutta tulin niin sairaaksi siitä, että vain itkin ja kramppasin. Siinä vaiheessa jo halusin syödä. Se oli viimeinen kerta ku paastosin tarkoituksellisesti päiväkausia.

En pidä yhden päivän paastoja mitenkään turmiollisina, itselläni ne ei tuota ahmimiskierrettä. Tulee vaan voittajafiilis ja hieman kevyempi olo. On myös mukavaa, jos joku päivä menee päin persettä, niin tietää ettei se aikuistenoikeesti mitään mihinkään vaikuta.

Olen myös jo alkanut miettimään joulua. Ahh, sitä syömishäiriöisen painajaista, mutta silti jotain niin rakasta juhlaa, joka on ainakin näin aikuisuuden kynnyksellä alkanut tulemaan entistä tärkeämmäksi, vielä on perhe koolla. Ensi vuonna joku rakas on jo voinut mennä. Olenkin päättänyt, että tärkeämpää on mitä syö uuden vuoden ja joulun välillä kuin mitä syö joulun ja uuden vuoden välillä. Eli ei paniikkia siitäkään.

Olen oikeasti todella onnellinen ja onnekas ihminen. Etenkin nyt ku oon saanu taas ruokapuolen hallintaan ja painon siinä ohella. Mutta myös siitä syystä, että mulla on ihmisiä joita rakastan yli kaiken ja jotka rakastaa mua. Mun äiti on mulle joku rakkain. Se on mun parhaimpia ystäviä ja vaikka aina vittuillaan toisinaan toisillemme,niin tiiän et se on <3. Se on vahva ja kaunis nainen, voi kun voisin olla hänen kaltaisensa.
Isiä rakastan yli kaiken. Haluaisin suojella sitä kaikelta. Se on niin herkkä mies. Se se on, suojeluvaisto. Se on kokenu liikaa paskaa elämässään ja mä tiedän kuinka se yrittää. Se yrittää niin helvetisti, vaikkei se aina riitäkään. Se on silti mahtavimpia ihmisiä mitä maa päällään kantaa.
Mun veli puolestaan. Se on loistava keskustelija, se oikeesti haluaa yrittää olla mulle ystävä ja veli. Voi niitä muutamaa kesäyötä, ku vaan polteltiin pilvee ja puhuttiin kaikesta. Aivan kaikesta. Ne muutamat kesäyöt jää ikuisesti mun sydämeen. Lähennyttiin taas, tai ehkä vihdoin..
Mun sisko, ku se vaan tajuais millainen aarre se on. Ku se vaan tajuais, että on kaunis, lahjakas ja upea. Just sellaisena ku on. Ku mä vaan tajuaisin olla parempi sille. Osaisin näyttää kuinka arvostan sitä. Herranjumala, ku se vaan tietäis miten pidättelin kyyneleitä, kun kuulin sen viimeksi soittavan. Se oli niin kaunista ja niin mahtavaa. Sitä en osaa sanoin kuvailla.
Meidän koira, se se vasta on jotain äärettömän kaunista. Tuntuu tyhmältä puhua siitä koirana, koska sillä on parempi ymmärryskyky ku monella ihmisellä ja sen sydän on puhdasta kultaa..
Mun poikaystävä rakastaa mua enemmän ku kukaan varmaan ketään koskaan. Toivottavasti mä olen hänen rakkautensa arvoinen. Haluaisin olla. Silti tuotan mielipahaa toisinaan ja olen hankala. Niin se vaan on, että lähimmilleen on helpoin purkaa pahaa oloa. Odotan todella meidän uuden yhteisen elämän alkua. Se on päätös kahden teinin rakkaussuhteelle ja nyt alkaa kahden nuoren aikuisen yhteiselo. Rakastan..

Mua tosiaan ahdistaa pahasti tasan yksi asia. Ja se on niin paska asia siinä mielessä, että pelkään miettiväni sitä koko elämäni ajan. Mä ahdistelen kuolemaa. Se on jotain niin kamalaa mulle, ettei sitäkään voi sanoin kuvailla tarpeeksi hyvin. Mä vihaan kuolemaa, en niinkään pelkää sitä, koska luulen että siihen kaikki päättyy. Mä vihaan sitä siksi, että se on läsnä. Mä vihaan sitä siksi, että tiedän sen olemassaolon. Mä vihaan sitä myös siksi, että sen takia mun sydän tulee särkymään liian monta kertaa. Miten voin elää, ku mun sydämestä viedään suurinosa pois. Mä rakastan elämää niin paljon. Mä rakastan sitä niin paljon ja arvostan sitä. Mä oon sitä joukkoa, joka on löytäny elämisen riemun. Jokaisessa päivässä on jotain hyvää ja kaikesta oppii. Jumalauta ku mä nautin elämästä. Mä nautin kaikista mun läheisistä ja haluaisin vaan halata niitä kaikkia ja pitää aina lähelläni.

Mä haluaisin löytää ikuisen elämän lähteen. Mulle se ei oo jumala. Tarkoitankin jotain konkreettista. Jotain pilleriä. Mua ei haittaa vaikka olisin ikivanha ja sairas, tai vaikka letkuissa. Mä voisin silti nauttia, vaikka katselemalla ikkunasta ulos, kuuntelemalla musiikkia tai vaikka mietiskelemällä jo elettyä elämääni.
Jotkut frendit, keille on puhunu tästä, että haluun elää ikuisesti aivan tosissani, ovat alkaneet märiseen, että "mieti ku kaikki sun kaverit ja kaikki muut tutut olis kuollu jo pois, oisit ihan yksin?" mut oikeesti mitä vittua, kyllä mä aina uusia ystäviä löydän. Vittu vaikka sairaanhoitajista jotka kävis vaihtaa mun vaipat :D

Joo, en tiedä kelle kirjoitan tätä, ehkä itselleni jotta voin lukea näitä myöhemmin.
Elämä on jännä. Toisaalta hei, miksi tänne on tarvinnut syntyä, ku tästä kaikesta joutuu niin pian luopumaan. Ei se 80 vuotta elämää oo ku pisara elämän valtameressä.